Hyvitysmaksun todellinen luonne

Tallennusmedioista maksettavan hyvitysmaksun luonne näyttäisi olevan monelle – eikä vähiten päättäjille – epäselvä. Ajankohtaisen keskustelun edistämiseksi tehkäämme perusasiat selviksi.

Teoriassa hyvitysmaksua maksetaan laillisesta yksityisestä kopioinnista. Se on veroluonteinen maksu siitä, että saamme laillisesti varmuuskopioida ostamiamme teoksia (paitsi jos ne ovat kopiosuojattuja), siirtää niitä erilaisiin soittolaitteisiimme, ja jopa kopioida itsellemme lainattuja alkuperäiskappaleita.

Hyvitysmaksun perusteena ei teoriassa ole laiton kopiointi. Kyseessä olisi tällöin huonosti kohdistuva kollektiivinen etukäteisrangaistus laittomasta toiminnasta, mikä istuisi oikeusvaltioperiaatteisiin varsin huonosti.

Mutta se teoriasta, mikä on tilanne käytännössä?

Käytännössä tekijänoikeuslakia on tiukennettu ja teoksia (erityisesti elokuvia) suojattu siten, että yhä vähäisempi osuus yksityisestäkään kopioinnista on enää laillista. Samaten käyttäjien kulutustottumukset ovat muuttuneet. Varmastikin esimerkiksi musiikin nettikauppojen hintoihin jo joka tapauksessa kuuluu oikeus tallentaa teos itselleen – eihän sitä muuten voisi kuunnella ollenkaan, ja kaupat toimivat usein myös maissa, joiden lainsäädäntöön ei hyvitysmaksujärjestelmää kuulu. Toisaalta suosiota saaneet streamauspalvelut kuten Spotify eivät edes tallenna ainakaan palvelusta riippumattomasti käytettäviä kappalekopioita käyttäjien levyille. Teorian mukaan olisi täysin luonnollista, että hyvitysmaksupotti tällaisen kehityksen johdosta pienenisi.

Kuitenkin maksupohjaa vaaditaan koko ajan kasvatettavaksi, vaikka perusteet näyttävät heppoisilta. Kuka oikeasti uskoo, että kovin moni tallentaa teratavuluokan ulkoisille levyille merkittävästi laillisesti kopioitua materiaalia? TV-tallenteilla se ehkä onnistuisi, mutta tallentavat digiboksit ovat jo aivan omassa hyvitysmaksukategoriassaan ja kattanevat valtaosan tällaisesta käytöstä. Kyllä ne erilliset levyt täyttyvät omien tiedostojen, valokuvien ja kotifilmien lisäksi pitkälti laittomasti hankitusta materiaalista jos ovat täyttyäkseen.

Käytännössä kyse onkin nykyään lähinnä laittoman kopioinnin sanktioinnista, kuten Keskustan kansanedustajat vieläkin suurempia maksupohjan laajennoksia kannattavan vetoomuksensa lopussa piratismiin vetoamalla jopa kautta rantain myöntävät.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että hyvitysmaksut ovat tosiasiallisesti perusoikeuksien vastainen kollektiivinen rangaistus, ja silloin kun tätä ei puolivahingossakaan myönnetä, niiden olemassaoloa perustellaan valheellisesti.

Pitäisikö ihmetellä, ettei järjestelmälle oikein löydy kunnioitusta?